Sä taisit olla oikeessa, mä olin mielestäni oikeemmas

Sain Anitalta sähköpostia, että sillä on meille liput Pinkin keikalle Suomeen. Toukokuussa kyseinen neito ilahduttaa verkkarikansaa, ja me ollaan siellä Anitan kanssa laulamassa mukana. Hieman ehkä masentavaa ajatella, että oon "sillon jo" Suomessa. En mä vielä ala suremaan tämän seikkailun loppumista, oonhan päässy vasta vähän yli puolen välin. Tosin olen jo tehnyt vähän mielikuvaharjoittelua, johon sisältyy mm. kesätyöt ja paluu Lappeenrannan treeneihin. Ensi vuoteen kuuluu myös setviminen mun kurssien kanssa ja selvittäminen kuinka paljon mulla on koulua vielä jäljellä. Opparikin peeloilee jossain siellä tulevaisuudessa.

Lueskelin vanhoja blogipostauksiani. Siellä mä hehkutin mm. Novenan salia, joka on sittemmin osoittaunut ihan kurjaksi paikaksi. Kattelin myös kuinka äkkiä bondasin muiden vaihtareiden kanssa. Kyseistä ilmiötä ei ole käynyt tällä semesterillä. Musta tuntuu, että mulla on vähän omat jutut (treenit) ja osaan muutenkin järjestellä elämäni täällä ihan ilman saksalais-/ranskalaisvahvistusta. Uus vaihtariporukka on todella mukavaa, mitä oon niille jutellu tutor-tunneilla. Mun kiinalainen kämppis on toistaseksi kaikista helpoin (fiksu & siisti). Viime semesterin korealaisten jälkeen olin saanut vähän traumoja. Eipä mun vietnamilaiset huonetoverit oo yhtään lieventänyt niitä, mutta Xue Yang on ihanaa vaihtelua tähän sirkukseen.

Nyt yritän vaan ahkeroida koulun kanssa Thaimaa mielessäin. Skippaan loman jälkeisen viikon ihan kylmästi, koska Thaimaa. Paras syy ikinä. Lisäks mun viikkotunneista ison osan haukkaa metrolla matkustelu. Treenimatkoihin menee aikaa, koska sali on ihan vitun kaukana. Mutta onneks opetus on sen arvosta. Toivottavasti tää paikka ei nyt osoittaudu ihan sudeksi. Siinä vaiheessa mulla menee usko Singaporelaiseen kamppailulajikulttuuriin.

Mä haluan niin käydä Vietnamissa ennenkuin palaan Suomeen. Varmaan Juliennen kanssa pyörähdetään sen kotiseudulla. Sitten mulle tulee treenitauko, mikä vähän hirvittää. Tosin mun intuitio sanoo mene Vietnamiin, eikä se oo tähänkään asti ollut väärässä. Sinne siis!

Matkailusta tuli mieleen. Äidin kanssa ku puhuin viimeksi puhelimessa, ja kerroin uusimpia juoruja Singaporesta. Sieltä tuli mielenkiintoisella äänensävyllä kommentti: "Nii-in. Nyt sä tiedät, ettei se elo siellä ole niin kivaa/helppoa/ruusuista". Täytyypä nyt sitten korjata, jos kellään muulla on samanlaisia luuloja. Mä törmään täällä Aasiassa jos jonkinmoisiin juttuihin. Oon nähny valtioiden tallovan kansalaistensa oikeuksia, ex-linnakundeja pyörittämässä arveluttavia firmoja, kohdannut jonkin verran byrokraattisia ongelmia puhumattakaan turhautumisesta, jos joku asia ei mee niin kuin Suomessa. Mua on myös yritetty saada aloittamaan tupakan polttaminen erään urheilutyypin toimesta. En alottanu. Mutta en oo viittiny nillittää tänne blogiin ihan kaikesta, koska saatan saada sakot/linnaa/kuolemantuomion, jos jään kiinni poliittisesta kohkaamisesta. En myöskään viiti valittaa, jos joku asia ei mee niiku MÄ HALUUN. Koska oonhan etuoikeutetussa asemassa. Kuinka moni parikymppinen rilluttelee vuoden Aasiassa ja lentelee Thaimaahan jumpalle ja lintsaa vielä koulusta? Siinä vaiheessa jonkun pikkuasian sureminen esim. Kelan kanssa vääntäminen tuntuu vähän turhalta. Sen kanssa on väännetty, mutta ihan asiasta.

Arvatkaa mitä mä kaipaan Suomesta? Kierrättämistä. Sieluun sattuu kun yli viis miljoonaa ihmistä paiskoo jätteensä samaan kasaan täällä.