Hikoilu on kivaa

Torstaina en mennyt treeneihin, koska olin keskiviikkona ollut vielä aika huonovointinen. En myöskään halua räkiä kanssatreenaajien päälle, joten niistin nenäontelot tyhjiksi treenejä edeltävänä päivänä. Vointi oli sen verran hyvä ja pirtsakka, etten viitsinyt jäädä kotiin makaamaan. Lähdettiin Xuen kanssa pyörimään Chinatowniin ja kaupungille.

Mä etsin kuumeisesti kiitoslahjaa valkulle. Xue osti perheelleen tuliaisia. Jotain kanakeittomaustetta se halus ehdottomasti hakea Chinatownista. Siellä me törmättiin sattumalta johonkin jenkkityttöön, joka oli koulun kanssa reissaamassa Aasiassa. Olivat käyneet Vietnamissa ja menossa Intiaan. Mikä koulu se semmonen on? Minäkin haluan!

Paras bubble tea koju

Orchard ION foodcourt

Xuen kanankoivet olivat kuvauksellisella tuulella

Perjantaina pääsin teeneihin. Elämä näyttikin taas elämisen arvoiselta niiden jälkeen. Ihan selkeet endorfiinitumaukset saan salilta. Viiden päivän treenaamattomuus teki musta vaan vihasen. Viiden päivän treenaamattomuus teki myös läskin olon, joten vetäsin hikipuvun päälle lenkille. Sain vihdoinkin kuvamateriaalia kyseisestä asusta. Mun mielestä se on aika siisti puku. Ehkä mä vaan alan käyttää tota takkiakin ihan siviilissä. Naama punasena ja hikipisarat takinsuusta roiskuen kävisin kaupassa. 

Joskus en laiskuuttani jaksa lähtä heti aamusta lenkille, vaan se venähtää tonne kymmenen tai yhdentoista puolelle. Aurinko on jo aika korkeella siihen aikaa, mut onneks mun vakiolenkki menee puistossa. Se on ihan hyvä paikka juosta vaikka keskipäivällä, koska puut varjostaa. Puistosta asunnoille on sit mentävä kävelytietä, joka menee autotien vieressä eikä mistään varjoista tietoakaan. Välillä lippiksen alta vakoilen autoilijoiden ja matkustajien ilmeitä. Jotku ilmeet on ihan vakoilemisen arvoisia. Oon mäkin kyllä varmasti näky. Musta kumipuku päällä meiksi hölköttelee auringon paahteessa kun varjossakin on +30. Ei auta. Läskin on hölkättävä.